Viime kerrasta onkin taas vähän aikaa. Syynä siihen, etten ole lukenut kirjoja joista olisin voinut kirjoittaa, on määrä artikkeleita joita olen lukenut ja joista en aio kirjoittaa. Olen lukenut mm. Bloomia, Eagletonia, Lyytikäistä, Wimsattia, Beardselyta, Makkosta, Mikkosta, Ikosta, Sklovskia, Braxia, Käkelä-Puumalaa, Petterssonia, Forsblomia, Kantolaa, Mehtosta... Lisäksi Julio Cortazarin novellin "Kirjeitä mammalta", Raija Siekkisen novellin "Lasia" ja joitakin runoja Prévertiltä ja Queneaulta. Näistä en aio sanoa mitään, vaikka ehkä pitäisi.
Sain kuitenkin luettua kokonaisen romaaninkin, tosin ohuen sellaisen. Nuorena kuolleen Henry Parlandin postuumisti julkaistu Sönder (Om framkallning av Veloxpapper) oli lukiossa yksi suosikkikirjoistani. Nyt teos ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, vaikka edelleen pidänkin Parlandin tyylistä. En jostain syystä päässyt teokseen sisälle. Teoksen motossa ilmoitetaan "denna bok är kanske ett plagiat av Marcel Proust", ja vaikutteet ovat kyllä selvät. Kerronta on Sönderissä samalla tavalla minä-muotoista kuin Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjassa, jossa on välillä vaikeaa vetää raja kertojan ja fyysisen kirjoittajan välille. Ja kuten Proustin päähenkilöllä on Albertinensa, on Parlandin päähenkilöllä, Henryllä, Amynsa, jonka kanssa ei ole erityisen kivaa, mutta josta ei voi päästää irtikään, ettei joku muu saisi häntä.
Teoksen alussa Amy on kuollut vuotta aiemmin, ja kertoja-päähenkilö kirjoittaa hänelle kirjeen. Kertoja ilmoittaa kirjeessä päättäneensä kirjoittaa romaanin Amysta, ja pyytää tämän apua, sillä hän on melkein unohtanut miltä Amy näyttää. "Ty vad har vår 'kärlek' varit annat än en situation - på kanske tjugo minuter - som fått stelkramp och räckt i ett och ett halvt år?" (10.) Teos käsittelee siis Amyn kuvan esiinkehittämistä, johon alaotsikkokin viittaa. Sönder on metafiktiivistä muistelemista, kadonneen ajan etsimistä samoin kuin Proustinkin jättiromaani, mutta tapahtumapaikka on varsin erilainen. Sönder sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin, ja ulkonaiset puitteet kiinnostivatkin minua tällä kertaa vähintään yhtä paljon kuin varsinaiset tapahtumat. Kahvilat ja kadut, satama ja ravintolat tuntuivat melkeinpä elävämmiltä kuin henkilöhahmot. Elämäntapa kiehtoo: 1920-luku on aina ollut yksi suosikkiaikakausistani esteettiseltä kannalta; ja tunteeni Helsinkiä kohtaan olen jo aiemmin maininnutkin.
(Kuva täältä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti