keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Jotta nuoruus olisi taatusti ikuista

Luin eilen Arto Mellerin esikoiskokoelman Schlaageriseppele. Tätä voisi oikeastaan kutsua ensimmäiseksi lähikontaktikseni Mellerin tuotantoon (vähän hävettää tunnustaa), mutta ei varmasti jää viimeiseksi. Pidin kovasti.

Mellerin runoissaan luoma maailma on tosi olematta realistinen. Inhoan määritelmää "elämänmakuinen", mutta nyt haluaisin ehkä käyttää juuri sitä. Tunnistin runoista itseni ja tämän maan, vaikken ole erityisemmin aikaani Pohjanmaalla viettänytkään. Intertekstit (tai subtekstit tai miten niitä nyt haluaakaan kutsua) innostivat minua: jos tunnistin ja osasin sijoittaa ne, tunsin itseni suunnattoman kekseliääksi ja älykkääksi; jos tunnistin mutten osannut sijoittaa niitä, tulin erittäin uteliaaksi ja tiedonhaluiseksi tuntematta itseäni kuitenkaan tyhmäksi. Tällä yritän siis sanoa, että mielestäni Melleri kirjoittaa älykkäästi mutta ei älyllisesti (älyllisellä tarkoitan tässä yhteydessä jotain kliinistä, mahtailevaa, abstraktia ja pedagogista). Nerokasta.

Joudun ehkä palaamaan asiaan muutaman vuoden kuluttua.

2 kommenttia:

Morrre kirjoitti...

Mikään ei ole niin raivostuttavaa, kuin tunnistaa interteksti tajuamatta mihin se liittyikään. Sellainen jää ärsyttävästi häiritsemään ja se "olen kuullut/lukenut tämän jostakin" -fiilis nyppii. Vähän sama kuin jokin asia on kielenpäällä, mutta sitä vain ei saa sanotuksi ;)

olipakerran kirjoitti...

Niinpä. Mutta onneksi tämä asia paranee ajan myötä: mitä enemmän lukee, sitä enemmän osaa asioita yhdistää.

Toivottavasti.