Ihanan rentouttavaa päästä pitkästä aikaa lukemaan jotain sellaista, mitä ei hyvällä tahdollakaan pysty yhdistämään kirjallisuuteen tieteenä (no okei, hyvällä tahdolla pystyy kyllä yhdistämään mitä vain mihin vain, mutta onneksi minulla ei juuri nyt ole pisaraakaan hyvää tahtoa kyseisensuuntaisten asioiden suhteen).
Luin siis eilen kolme kappaletta Sokalin Tarkastaja Ankardon tutkimuksia, ja olin suunnattoman viihdytetty. Ensimmäisenä Koiran paluu, jota seurasivat Rasputinin merkki sekä Unelma horisontista. Itseni ja pikkusiskoni lisäksi en pysty nimeämään ketään näistä innostunutta, mutta ehkä näiden lukemisesta ei vain puhuta. Ovathan ne aika korneja; mutta juuri siksi niin ratkiriemukkaita.
Niille jotka eivät tiedä: tarkastaja Ankardo on juoppo, ketjupolttava, kyyninen yksityisetsivä, joka ajautuu kerta toisensa jälkeen mitä raadollisiimpiin seikkailuihin, joihin kuuluu vähäpukeisia, kauniita neitokaisia, kovapintaisia rikollisia ja mahdollisimman monta kuollutta. Taistelukohtauksiin kuuluvat olennaisesti äänet kuten "iiih!", "raarg!", "tsakk!" ja "paf!". Viittauksia dekkariin lajityyppinä (tässä se kirjallisuustieteily yrittää sitten hiipiä kimppuun) löytyy siis runsaasti, melko räikeään parodiaan asti.
Sitten voikin taas tarttua uusin voimin niihin pakollisiin lukemisiin. Kuten vaikkapa Aleksis Kiven digiarkistoon (jota kyllä suosittelen lämpimästi ihan kaikille; toivottavasti jonain päivänä samanlaista aineistoa löytyisi yhtä kätevästi muistakin suomalaisista kirjailijoista).
(Kuva täältä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti