Kaikkien viimeaikaisten jännittävien tapahtumien jälkeen olen tietenkin tullut kipeäksi. Varsin kurjaa; mutta olenpahan ainakin saanut maata sängyssä lukemassa.
Eilen luin Mika Waltarin Suuren illusionin ja Irmelin Sandman Liliuksen Korpfolksungenin. Illusionin lukemiseen vaikutti vahvasti Waltarin oma esipuhe teokseensa vuodelta 1968, 40 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen otsikolla "Viidennen painoksen ilmestyessä", jossa Waltari kertoo teoksensa uusintapainoksen toimittamisesta. Waltari kirjoittaa: "Useita vuosia teos oli avaamattomana pöytälaatikossani. Tarkoituksena oli korjailla ja nykyaikaistaa sen kieliasua. Mutta en pystynyt lukemaan kirjaa edes lävitse. Niin voittamatonta vastahakoisuutta herätti mielessäni palaaminen tähän nuoruudenteokseeni [--]. Minun oli vaikea ymmärtää, miten tällainen teos oli voinut saada niin suuren menestyksen ja herättää arvostelijoissakin haltioitunutta innostusta [--]. Kirjana se on lapsekas, kehittymätön, sentimentaalinen." Varsinainen murskakritiikki siis. Ei Suuri illusioni mielestäni kuitenkaan noin huono ollut, mutta esipuhe kummitteli kyllä mielessä koko lukemisen ajan. Sen voisi sanoa vaikuttaneen vahvasti odotushorisonttiini, jos haluaisi viljellä suuria sanoja. Ja minähän haluan.
Korpfolksungen olikin sitten pelkästään positiivinen kokemus. Sandman Lilius ei petä koskaan, vähäisen kokemukseni mukaan ainakaan. Älykäs, monitasoinen, lämmin, taianomainen... Ihana. Teos on osa Sandman Liliuksen Tulavall-kronikkaa, ja sen tarina kertoo Hannafiasta, joka ystävänsä Tuspurun kanssa löytää metsästä korppikansan pennun. Hannafia päättää lähteä kotoaan vanhempien vaatiessa häntä viemään pennun takaisin metsään, joten hän liittyy Tuspurun laivan, Sydvästin, miehistöön. Seuraa jännittäviä seikkailuja ja onnellinen loppu, kuten kunnon satuun kuuluukin.
Nyt takaisin peiton alle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti