Luin Alejo Carpentierin Barokkikonserton. Pidin. Joka suuntaan rönsyilevä ja ihastuttavan epärealistinen: juuri sitä mitä tarvitsen loskaisessa Suomessa odotellessani kevättä. Latinalaisen Amerikan "maaginen realismi" on jo pitkään ollut minulle yksi niistä kaikkein kiehtovimmista kirjallisuuden lajeista, vaikka en voi kehua lukeneeni sitä kovin paljon. Innostus lähti - kuinkas muutenkaan - Sadan vuoden yksinäisyydestä, jota luen uudelleen säännöllisin väliajoin. En ole ihan valmis pistämään Carpentieria samalle tasolle García Márquezin kanssa, mutta siihen vaadittaisiinkin jonkin suuruisia ihmeitä kohotettuani viimeksimainitun eräänlaiseksi epäjumalaksi. Carpentier ei siis ole jumala, mutta kirjoittaa kuitenkin varsin mainiosti, ja Barokkikonsertto olisi tervetullut lisä kirjahyllyyni (nyt luettu opus siis kirjaston omaisuutta). Ja koska tuossa pari päivää sitten olin varsin närkästynyt Sodoman ja Gomorran saamasta takakansitekstistä, pitää mainita että Barokkikonsertossa (Liken kustantama) sekin on kohdallaan: "Barokkikonsertto on riemukas vetoomus sellaisen historian puolesta, jonka me itse teemme; se voi olla omalaatuista, ristiriitaista ja useita tulkintoja herättävää, vuoroin tarunomaista, vuoroin tavanomaista."
Juuri näin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti