Luin Charles Baudelairen Pahan kukkia, eikä se ole enää yhtään niin ihmeellinen kuin silloin angstisessa teini-iässä, mikä ei sinänsä varmaankaan ole yllätys kenellekään joka on lukenut kyseisen kokoelman teinivuotensa ohittaneena. Demoneja, veitsiä, himoja, lemmenjuomia ja muuta dramaattista rekvisiittaa: mutta myös aitoa kauneudenpalvontaa ja omaperäisiä kielikuvia. Pidän jokatapauksessa itse enemmän Pariisin ikävästä, jota luin jo kauan ennen kuin olin proosarunosta lajina kuullutkaan, vaan kuvittelin tyytyväisenä tekstien olevan lyhyitä, lyyrisiä novelleja. Kuultuani niiden olevan runoja olin itseasiassa hieman pettynyt.
Parasta Baudelairessa on kuitenkin se, että kirjailija itse näyttää valokuvissa juuri siltä kuin minun mielikuvissani. Tämä on varsin harvinaista. Muita samaan kategoriaan kuuluvia ovat minulle oikeastaan vain Hemingway ja Proust, ja jossakin määrin Woolf. Tällöin myöskään kirjailijan elämänkerralliset tiedot eivät tunnu häiritseviltä, sillä voi nyökkäillä itsekseen ja myhäillä, että onkin oikeastaan aina tiennyt tuon tai sen tapahtuman tai luonteenpiirteen.
Että näin tieteellisin perustein tällä kertaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti