It's too late

Lisää venäläisiä klassikoita: luin aamulla loppuun Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, jonka aloitin jo viime elokuussa, mutta joka sitten jäi kesken kiireellisemmän luettavan takia. Yllättävän hyvin kuitenkin muistin lukemani yli puolen vuoden jälkeen. Innostukseni Dostojevskin suhteen on kuitenkin hieman laantunut, en nyt vain pysty olemaan tarpeeksi masentunut päästäkseni siihen tunnelmaan, jonka vallassa luin kirjailijan teoksia ensimmäistä kertaa. Tätä oli kyllä ilmassa jo viime vuonna, kun suuren innostuksen vallassa olin ostanut Rikoksen ja rangaistuksen antikvariaatista ja ryhdyin lukemaan sitä: en vain halunnut myöntää sitä itselleni. Olen nimittäin joskus vuosia sitten päättänyt, että olen ihminen joka pitää Dostojevskista - eikä ainoastaan pidä, vaan samaistuu ja löytää itsensä teosten sivuilta. Mutta ehkä en olekaan se ihminen, ainakaan nyt, niin vähän kuin haluankaan myöntää erehtyneeni itseni suhteen.

Silti, vaikka olenkin ilmeisesti tällä hetkellä liian onnellisessa paikassa itseni suhteen kyetäkseni sitoutumaan dostojevskiläiseen maailmankatsomukseen, Rikos ja rangaistus on mielestäni ehdottomasti suuri kirja. Kiihkeä, raaka, epätoivoinen ja sekava - aivan kuten elämä joskus on. Rikos ja rangaistus tulisi mielestäni lukea myös siitä syystä, että se on vaikuttanut niin moniin myöhemmin kirjoitettuihin teoksiin, ja on aina tyydyttävää huomata eri teosten välinen intertekstuaalisuus. Voi kuvitella olevansa, jollei nyt älykäs, niin ainakin sivistynyt: ja mikäpä onkaan hauskempaa kuin itsensä huijaaminen. Se jos mikä kasvattaa itseluottamusta ja lisää mielenrauhaa.

Human Behaviour

Luin loppuun Anna Kareninan ties monettako kertaa. Miksi ihmiset lukevat jotain Gossip Girlejä ja mitä niitä nyt onkaan, kun tarjolla olisi ihan laadukastakin ihmissuhdedraamaa? Pelottaako että voisi joutua ajattelemaan jotain? Tämä on asia jota olen miettinyt monesti aiemminkin, joten jos joku tietää vastauksen niin saa kertoa. Miksi huono kirjallisuus, pelkästään voiton tavoittelussa (tältä minusta siis näyttää) kokoon kyhätty, niin usein myy paremmin kuin hyvä? Samaa voisi kysyä myös musiikin ja elokuvien kohdalla.

Joka tapauksessa, Anna Karenina. Luin joskus kauan, kauan (ehkä kolme vuotta) sitten jonkun henkilön kommentin koskien romaanin naispäähenkilöitä. Kommentoijan mielestä lukija ensin samaistuu Kittyyn, sitten Annaan ja lopuksi Dollyyn (kyse oli eri lukukerroista, ja ilmeisesti kommentoija oli ajatellut lukukertojen välillä olevan useita vuosia). Tässä tulee esiin minun ongelmani: minä en pysty samaistumaan Annaan, enkä usko että tämä tunne tulee muuttumaan ihan lähivuosina. Kyse ei ole siitä että Anna tekee aviorikoksen: minäkin tekisin, jos olisin naimisissa Aleksei Aleksandrovitsin kanssa. Ongelmana on Anna, josta en pysty pitämään, kuten en myöskään Vronskista. Kittyn ja Dollyn näen jossakin määrin samana ihmisenä, vain eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa, ja pidän siitä ihmisestä. Samoin pidän Levinistä: mutta siihen ne minun pitämiseni jäävätkin. Dollyn mies, Stepan Arkadits, on ajattelematon, itsekeskeinen hölmö; Levinin velipuoli, Sergei Ivanovits, on tärkeilevä, joustamaton ja alentuva; Lidia Ivanovna on tekopyhä hurskastelija.. Ja niin edelleen. Mutta minä nautin saadessani halveksia näitä paperisia ihmisiä - ja siihen mielestäni Anna Kareninan nerokkuus suurelta osalta perustuukin: siihen, että lukija tuntee ja tiedostaa tuntevansa.

Kauan eläköön psykologinen romaani, joka osoittaa lukijalle ihmismielen rikkauden ja yksinkertaisuuden.

"Sprich auch du"

Sain eilen loppuun suunnattoman urakan: Aale Tynnin toimittaman runoantologian Tuhat laulujen vuotta (jonka sain siis uudestaan lainaan jouduttuani palauttamaan sen jo kerran). En vain ymmärrä miten voisin muistaa siitä mitään - kyseinen tiiliskivi sisältää siis runoja yli kahdeltasadalta lyyrikolta ( kuten takakansi asian ilmaisee: "yli kahdensadan maailman parhaan runoilijan kauneimpia runoja") Hesiodoksesta Lars Gustafssoniin. Tynni on itse suomentanut suurimman osan teksteistä, ja vaikka en ehkä aina olekaan samaa mieltä kaikista käännösratkaisuista, täytyy kuitenkin nostaa vertauskuvallista hattua urakan edessä.

A tragicomedy in two acts

Luin aamulla loppuun Samuel Beckettin draaman Waiting for Godot. Minulla kesti hetken päästä sen absurdiin tunnelmaan mukaan, mistä kertoo sekin että vaikka aloitin sen jo kuukausia sitten, sain luettua viimeiset 30 sivua vasta nyt, vaikkei teos kokoneisuudessaankaan ole kuin 94 sivua. Ehkä tunsin että se vaati minulta totuttua enemmän: huolimatta varsin helposta kielestään Waiting for Godot ei mielestäni ole millään tasolla helppo kirja. Vaikka kai se riippuu lukijasta kuinka paljon merkitystä siihen haluaa ladata. Koska teos on niinkin tunnettu, minullakin oli koko joukko ennakko-odotuksia siitä, mitä minun piti tekstistä lukea. Ja kyllä se kaikki olikin siellä, mikä enemmän, mikä vähemmän piilossa.

Waiting for Godot joka tapauksessa sai minut jälleen kerran vahvistamaan mielipidettäni siitä, että kaunokirjallisuudessa tapahtumat ovat toissijaisia. En nyt tahdo sanoa sitä, että ne olisivat merkityksettömiä, mutta olen sitä mieltä että tyyli (huono sana, mutta menköön) pystyy pelastamaan heikon tai olemattoman tarinan, kun taas hyväkään tarina (erotan tässä tarinan juonesta, jonka puolestaan liitän osaltaan tyylin piiriin) ei tee kirjallisesta teoksesta hyvää, jos tyyli tökkii.

Minkä huomaa jo tästäkin kirjoituksesta: asiaa olisi, ja seison sen takana, mutta ulosanti on valitettavan kehnonpuoleista. Pitäähän sitä silti yrittää.

Borges y yo

Luin loppuun Jorge Luis Borgesin teoksen Haarautuvien polkujen puutarha. Viime kerrasta olikin aikaa, mutta tyydytyksekseni huomasin pitäväni edelleen kovasti Borgesin omalaatuisesta, valoisasta huumorista ja vapaana leikkivästä mielikuvituksesta. Tosin kolmas osa, "Ikuisuuden historiaa", oli paikoin hieman puuduttava, mutta etenkin ensimmäisen ("Haarautuvien polkujen puutarha") ja toisen ("Tarinoita rosvoista, petkuttajista ja tappajista") osan jutut olivat edelleen yhtä riemastuttavia kuin muistinkin. Ajatus kirjasta joka on labyrintti on vieläkin kiehtovimpia ideoita jotka tiedän. Joku päivä minä vielä osaan espanjaa edes sen verran auttavasti että pystyn sanakirjan suosiollisella avustuksella lukemaan Borgesia alkuperäiskielellä; tosin Matti Rossin suomennos oli minun silmiini varsin mainio. Periaatekysymys.

Mutta kansi on kyllä ruma.

Runoja

Eilen luin Sanna Karlströmin esikoiskokoelman Taivaan mittakaava, joka palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla vuoden 2004 parhaana esikoiskirjana. Täysin tietämättömänä muista silloisista ehdokkaista olen sitä mieltä että Taivaan mittakaava ansaitsi palkinnon ehdottomasti ja varauksitta. Olen aina yhtä hämmästynyt kun jokin nykyrunouteen laskettava teos (tai yksittäinen runo) onnistuu puhuttelemaan minua: olen tottuneempi lukemaan ennen 1950-lukua kirjoitettua lyriikkaa, joten 2000-luvun runous tuntuu usein jokseenkin abstraktilta ja tyhjältä.
Sen lisäksi, että Taivaan mittakaavan kansikuva on niin hieno että olisin voinut ostaa kirjan pelkästään sen perusteella, sisältökin oli kaunis. Kuulas olematta hauras, yhtenäinen olematta monotoninen, luja olematta kova. Inhimillinen. Usein haikea, mutta myös humoristinen. Ja "kalloniloinen" on hieno sana.

Miten vaikeaa on kirjoittaa jostain mistä pitää. On niin paljon helpompaa löytää vikoja ja virheitä.

Henkinen krapula

Tunnustan. Tein syntiä pääsiäissunnuntaina. Luin Pääministerin morsianta. En tosin kokonaan, mutta tarpeeksi. Kärsin tosin itse teostani eniten: sain kammottavan päänsäryn ja huonon olon, josta en ole vieläkään täysin toipunut.
En pysty edes säälimään sitä ihmistä siitä että se on niin tyhmä että haluaa julkaista jotain noin kammottavaa; olen liian ärsyyntynyt. Lisäksi huomaan omankin kielellisen ulosantini tipahtavan miinuksen puolelle tämän kulttuurielämyksen jälkeen, mikä ei ainakaan paranna mielialaani. Jos en olisi niin perin hyvinkasvatettu sanoisin juuri nyt jotain todella rumaa.

Noin. Nyt voin viettää loppuelämäni ignooraten kyseistä läpyskää ja sen kyseenalaista tekijää.

Vaikeuksien kautta

Sain vihdoinkin luettua loppuun Gogolin Pietarilaisnovelleja. Ollakseen niin ohut kirja se kesti kovin kauan, mikä johtui siitä että minua ei kiinnostanut. Halusin lukea kaikkea muuta paitsi Gogolia. Jossa ei kyllä sinänsä ole mitään vikaa, päinvastoin: en vain jaksanut huumoria, etenkään absurdia, jollaiseksi luokittelen Pietarilaisnovellien kolmen kertomuksen tyylin. En halunnut että kenellekään käy huonosti, enkä halunnut tietää säälittävistä ihmisistä. Mielialakysymys, kuten musiikinkin suhteen. Ei kai sitä aina tarvitse pitää samoista asioista.
Huolimatta siitä etten siis halunnut tietää säälittävistä ihmisistä, pidin eniten novellista "Päällystakki", etenkin Akaki Akakievitsin ryhdyttyä kummitukseksi joka varastelee ihmisten takkeja. Niin minäkin olisin tehnyt. "Hullun päiväkirjasta" en saanut oikein otetta, ärsyynnyin liioitellun "hulluihin" päivämäärämerkintöihin kun teksti muuten oli (rakenteeltaan, jos ei tapahtumiltaan) täysin loogista. En pystynyt ymmärtämään miksi juuri päivämäärät tuottivat päähenkilölle niin suuria ongelmia. "Nenä" oli paikoitellen ihan hauska, mutta..pitänee lukea Gogolia uudestaan joskus kun oikeasti kiinnostaa.

Nyt väsyttää.

Maineeton paikka

Yksi ongelmista joita kohtaa kun lukee samanaikaisesti montaa kirjaa on se, että unohtaa jonkin niistä pitkäksi aikaa. Vaikka pariksi viikoksi. Ja se kirja on kirjastosta. Ja sen eräpäivä on huomenna. Eikä sitä voi uusia koska siitä on tehty varaus.
Tämä koskee tällä hetkellä siis Aale Tynnin kokoamaa ja (enimmäkseen) suomentamaa runoantologiaa Tuhat laulujen vuotta, joka minun pitäisi ilmeisesti lukea huomiseksi, mutta mikä ei tule onnistumaan, sillä vaikka olenkin jo sivulla 775, vielä olisi jäljellä 332 sivua ja minua väsyttää.