Väittelyä takakannen kanssa

Luin loppuun Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan seitsemännen osan, nimeltään Sodoma ja Gomorra. En ollut lukenut Proustia moneen vuoteen, mutta huomasin pitäväni siitä edelleen. Kielestä samoin kuin asioista joista kerrotaan, vaikka onkin vaikea pysyä välillä mukana kummassakaan. En tiedä onko kirjailijan itsensä vaiko kääntäjän vika, että tekstissä on pätkiä joissa ei oikeasti tunnu olevan mitään järkeä vaikka niitä kuinka kääntelisi: virke alkaa päälauseella joka katkeaa sivulauseiden tulvaan ja hukkuu siihen pääsemättä koskaan loppuun saakka, vaikka alku on selkeästi antanut ymmärtää tarkennusta, jonka siis odottaa tulevan kunhan runollisen maalailevista sivulauseista on päästy.
Takakansiteksti johtaa sitäpaitsi mielestäni vähän harhaan. Tai sitten minä en vain näe asioita samoin kuin takakannen laatija, en nimittäin huomannut että "itsestään hän [kertoja] löytää kauhukseen piirteitä, joita hän aiemmin pilkkasi muissa", tai että "armottomasti hän paljastaa myös Sodoman korskean ruhtinaan, paroni Charlusin tuskalliset ja groteskit viehtymykset". Luulen että nämä "piirteet" joita kertoja takakannen mukaan tässä teoksessa itsestään "kauhukseen" löytää, viittaa kertojan mustasukkaisuuteen Albertinen suhteen, mutta en huomaa kertojan olevan varsinaisesti kauhuissaan, enkä myöskään näe että hän juuri tässä teoksessa löytäisi ne: muistaakseni kertoja on ollut mustasukkainen aiemmissakin teoksissa kertoessaan muista rakkauksistaan. En muista sitäkään, että kertoja olisi aiemmin pilkannut mustasukkaisuutta muissa: tässä voin tietysti olla väärässä (kuten kaikessa muussakin, ainakin periaatteessa) koska sarjan muita osia en, kuten sanottu, ole lukenut moneen vuoteen eikä muistini aina ole sellainen kuin kuvittelen sen olevan. Jokatapauksessa. Toinen epäkohta liittyy paroni de Charlusin "paljastamiseen": kertoja kyllä kuvaa paronin homoseksuaalisuutta, mutta en koe hänen tekevän sitä erityisen "armottomasti" vaan pikemminkin myötätuntoisesti. Vierastan myös luonnehdintaa "Sodoman korskea ruhtinas", sillä paroni, joka tosin on ylpeä, röyhkeäkin, suhtautuu seksuaaliseen suuntautumiseensa hyvin peitellen ja varovaisesti, mikä varmaankin on ollut pitkälti sosiaalinen pakko tarinan ajassa, 1900-luvun alussa. "Tuskallisia" nämä paronin "viehtymykset" ovatkin juuri ympäristön takia, mutta en käsitä miksi niitä kutsutaan "groteskeiksi", sillä sellaisiksi niitä ei ainakaan kirjassa kuvata (tai siten minulta meni lukiessani jotain ohi) - luonnehdinta näyttääkin lähinnä takakansitekstin laatijan omalta mielipiteeltä, ja kohtalaisen poliittisesti epäkorrektilta sellaiselta.
Kuka takakansitekstit sitäpaitsi kirjoittaa? Suomentajako? Kesäharjoittelija? Kenelle voin lähettää äkämystynyttä postia näistä maailmaa järisyttävistä epäkohdista? Kuka ikinä onkin, olisi mukavaa jos kyseisen lyhyen pätkän raapustava henkilö vaivautuisi lukemaan kyseessä olevan teoksen ennen mahdollisimman raflaavien adjektiivien keksimistä. Kadonnutta aikaa etsimässä ei ole Seiska enkä usko että siihen tarttuvat ihmiset etsivät samansuuntaista viihdykettä.