Belle Époque

Lisää Kadonnutta aikaa etsimässä, tällä kertaa sarjan viides osa, Guermantesin tie 1, jonka luin eilen loppuun. Minä-kertoja on palavasti rakastunut mielikuvaansa Guermantesin herttuattaresta, kuten hän sarjan muissa osissa on rakastunut milloin Gilberteen, milloin Albertineen tai johonkin muuhun tyttöön, johon hän tähän tutustuttuaan nopeasti kyllästyy. Guermantesin herttuattaressa päähenkilö rakastaa ennen muuta tämän nimeä, jonka hän assosioi vanhoihin linnoihin ja vehreisiin metsiin. "Siinä iässä jolloin Nimet kuvastelevat niihin sisällyttämiämme tuntemattomia tekijöitä ja merkitsevät samalla todellista paikkaa, niin että meidän on pakko liittää ne toisiinsa, jopa niin että etsimme tietyltä seudulta sielua jota sillä ei ole mutta jota emme enää saa sen nimestä karkotettua, ne eivät tee yksilöllisiä vain virroista ja kaupungeista niin kuin vertauskuvalliset maalaukset, ne eivät kansoita satuolennoilla, koristele erikoisuuksilla ainoastaan karkean aineellista maailmaa vaan myös yhteiskunnallisen, sosiaalisen kentän; niinpä joka linnalla, talolla tai tunnetulla palatsilla on oma linnanrouvansa tai haltiattarensa niin kuin metsillä keijunsa tai vesillä vetehisensä. Silloin tällöin nimen perukoille kätkeytyvä haltiatar muuttuu sitä ravitsevan mielikuvituksen myötä, ja näin kävi Guermantesin herttuattaren ympärille luomani tarunomaisen ilmapiirin [--]." (7.) Siinä näyte sekä Proustin loputtomiin jatkuvien lauseiden lisäksi myös päähenkilön suhtautumisesta sanoihin ja erityisesti nimiin. Guermantesin herttuattaressa hän rakastaa siis tämän suvun ylhäisyyttä ja omaisuutta, näkee tämän myyttisenä jumalattarena, mikä käy parhaiten selville teoksen alkupään teatteri-jaksossa, jossa päähenkilö on katsomassa Faidraa kuuluisan näyttelijättären Berman esittämänä. Päähenkilön huomio on kuitenkin enimmäkseen kiinnittynyt muuhun yleisöön, ja etenkin "seurapiiriin", johon hänen rakkautensa kohdekin ilman muuta kuuluu: "Ja kun kohotin katseeni aitioon, johon se etsiytyi paljon useammin kuin teatterin kattoon, mihin oli ikuistettu kylmän allegorisia kohtauksia, minusta tuntui kuin olisin tavanomaisen pilvipeitteen taianomaisesta repeytymästä tarkastellut Jumalten seuruetta katsomassa ihmisten esittämää näytelmää punaisen samettikatoksen alla, kirkastuksen valossa, kahden taivaanpylvään välissä." (65.) Suomut kuitenkin tipahtelevat sarjan kuluessa päähenkilön silmiltä ihan kiitettävään tahtiin, ja aatelisto lasketaan jumalallisista korkeuksistaan tukevasti maan pinnalle. Sitä odotellessa on varsin viihdyttävää lukea kuvauksia hohdokkaista puvuista ja kampauksista ja Ranskan poliittisesta tilanteesta, josta erityisesti Dreyfusin juttu saa Guermantesin tiessä keskeisen osan. Tätähän voi pitää melkeinpä oppimiskokemuksena.