Luin eilen loppuun Sylvia Plathin Letters Home-kokoelman, joka sisältää Plathin kirjeenvaihtoa lähinnä äitinsä (joka on myös toimittanut kokoelman) kanssa vuosilta 1950-1963, yhteensä 696 kirjettä. Hieman hämmentävä lukukokemus, kieltämättä. Vaikka Plath ilmeisesti oli läheinen äitinsä kanssa, hän kuitenkin viime hetkeen asti piti yllä iloista kulissia tämän(kin) suuntaan. Etenkin viimeisessä osassa (syyskuu 1961-helmikuu 1963) iloiset ja reippaat kirjeet ovat suorastaan piinallisia tulevaisuudensuunnitelmineen: viimeisessä kirjeessä, joka on päivätty 4. helmikuuta 1963, Plath kirjoittaa: "I have my beautiful country house, the car, and London is the one city of the world I'd like to live in with it's fine doctors, nice neighbors, parks, theatres and the BBC." (498.) Viikkoa myöhemmin Plath tappoi itsensä, vasta 30-vuotiaana. En tiedä oliko Plath maanis-depressiivinen, mutta sen vaikutelman kirjeistä kyllä saa. Jos joku olisi tullut sinä iltana kyläilemään, tai jompikumpi lapsista olisi huutanut yläkerrassa, ehkä Plath olisi vieläkin elossa? Aurelia Plath, Sylvian äiti, kirjoittaa lopuksi: "Her physical energies had been depleted by illness, anxiety and overwork, and although she had for so long managed to be gallant and equal to the life-experience, some darker day than usual had temporarily made it seem impossible to pursue." (500.)
Mutta jos Plath olisi vielä elossa, jos hän ei olisi kuollut niin nuorena ja niin traagisesti, kuinka moni vielä lukisi hänen runojaan? Ja kuinka moneen muuhun nuorena kuolleeseen taiteilijaan tämä ajatus pätee?
Maailma on nurinkurinen ja kummallinen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti