Eilen luin Minna Canthin Salakarin. Canth on kyllä kovin dramaattinen: aviorikos, syyllisyys, lapsen kuolema, äidin kuolema... Tarkoitus toki pyhittää keinot, ainakin Canthin kohdalla: kun tarkoituksena oli ajaa naisten ja köyhän kansan asemaa, ei ehkä tuntunut niin relevantilta pohtia taiteellista hienovaraisuutta. Silti alleviivaaminen välillä häiritsee, etenkin Canthin tendenssimäisimmissä teoksissa, kuten Työmiehen vaimossa - mutta kaikkea ei voi saada, ja Canth on kaikesta huolimatta suomalaisen kirjallisuuden suurimpia, joka on edelleen esimerkkinä siitä, että taiteella voi olla valtaa yhteiskuntaan laajemminkin.
Ja Salakari on siis Canthin tuotannon hienostuneemmasta päästä, vaikka ei jääkään epäselväksi kenen (ja kumman sukupuolen) syytä Alman kuolema on: sekä viettelijä Nymark että aviomies John ajattelevat ja toimivat ainoastaan omista lähtökohdistaan käsin, näkemättä Almaa ihmisenä. Alma on nainen, ja siksi hän ei voi koskaan olla samalla tasolla miehen kanssa, vaikka sekä Nymark että John ovat ilmeisesti varsin uudenaikaisia ja älykkäitä. Alma on henkilönä avuttomuudessaan kaikkein ärsyttävin; vailla omaa tahtoa tai mielipiteitä hän on juuri sellainen kuin hänen odotetaankin olevan - vaikka miten tiedostaisinkin hänen käytöksensä olevan ison, pahan yhteiskunnan sanelemaa.
Onneksi minä voin leikkiä olevani yhteiskunnan sanelemien normien ulkopuolella: minuahan ei kukaan hiljennä. Eri asia sitten on, että kuunteleeko kukaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti