Korven kultainen kukka

Luin Joel Lehtosen Mataleenan, joka oli hieman hämmentävä kokemus. Hulluutta, rappiota ja intohimoa. Tyylissä on selkeästi nähtävissä Lehtosen Volter Kilpeä (ennen Alastalon salissa- tiiliskiveä) kohtaan tuntema ihailu: kieli on samalla tavalla vanhahtavaa ja kiihkeää, suorastaan mahtipontista, kuin Kilven Batshebassa, vaikka Lehtosen teos ei sijoitukaan myyttisiin maisemiin, vaan Lehtosen synnyinseuduille (teoksen alaotsikko onkin "laulu synnyinseudulle"). Vaikka tyyli eroaakin siis varsin mittavassa määrin Lehtosen myöhemmästä klassikkoteoksesta Putkinotko, on miljöö ja osa henkilögalleriaa kuitenkin selkeästi samaa, esimerkiksi kertoja-päähenkilön velipuolen perhe on varsin samanlainen kuin Käkriäiset Putkinotkossa. Teoksen nimihenkilö, Mataleena, on kertojan äiti, ja ilmeisesti romaanin on tarkoitus olla kertomus tästä ja tämän elämän vaiheista, mutta päähenkilöksi nousee siis kertoja itse, joka on ainakin tiettyyn rajaan asti Lehtosen omakuva, sillä teos on vahvasti omaelämäkerrallinen. Mataleena jää kuitenkin selkeästi taka-alalle ja muuttuu myyttiseksi, sekoittuen salaperäiseen korven henkeen, "metsän Ihmeeseen". Nainen symbolina, asetettuna jalustalle jolla on mahdoton pysyä; pelottavien, kahlitsemattomien luonnonvoimien ruumiillistuma. Ilmeisesti symbolismin ja dekadenssin aikakaudella varsin tavanomainen asetelma (eikö kaikkina aikoina?), mikäli Pirjo Lyytikäistä on uskominen. Ja miksi ei olisi.

Mutta en nyt oikein tiedä mitä ajatella. Kieli kuulostaa niin vieraalta että alkaa naurattaa, vaikka aihe onkin tuttu ja mielestäni varsin kiehtova: vapauden ihannointi hulluuden rajoille, vuosisadanvaihteen dekadenssin ikioma korkea veisu.