Luin eilen loppuun Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan kahdeksannen osan, nimeltään "Vanki". Kirja kertoo päähenkilön mustasukkaisesta rakkaudesta Albertineen, joka asuu päähenkilön kotona kenenkään tietämättä. Päähenkilö vartioi Albertinea tarkasti, tämä ei saa lähteä mihinkään ilman että päähenkilö voi olla varma saavansa tämän tekemisistä nyöhemmin luotettavan raportin joltain muulta kuin Albertinelta, jonka jokaista sanaa päähenkilö epäilee. "Vanki" viittaa siis sekä Albertineen että päähenkilöön itseensä, joka on oman pakkomielteensä vanki siinä kuin Albertinekin.
Olin hieman yllättynyt löytäessäni Albertinessa neljän vuoden takaisen itseni. Ei sillä että sen aikainen poikaystäväni olisi pitänyt minua kultaisessa häkissä tai ollut edes erityisen kiinnostunut tekemisistäni, mutta silti minä käyttäydyin ja ajattelin kuin vangittu Albertine. Ja samalla myös kuin Proustin kertoja-päähenkilö. Onneksi ne vuodet ovat takanapäin ja minä voin kuvitella olevani parempi ja tasapainoisempi ihminen.
Kuvaani Albertinesta limittyy myös kuva Henry Millerin vaimosta Junesta, jota Anaïs Nin vertaa päiväkirjoissaan Proustin sankarittareen. Tästä ehkä johtuu, että huolimatta siitä miten monta kertaa Proust väittää Albertinea tummatukkaiseksi, minä näen hänet yhtä vaaleatukkaisena kuin mitä Nin kirjoittaa Junen olevan, ja mitä Uma Thurman on Junea esittäessään. Valokuvissa June ei kyllä erityisen vaalealta näytä, mutta siitäkös mielikuvitukseni piittaisi.
"Ja sittenkin, jos olisin ollut uskollinen, en olisi kärsinyt uskottomuudesta jota en olisi pystynyt ymmärtämään. [--] Tunnemme vain itsemme ja voisi melkein sanoa, että olemme mustasukkaisiakin vain itsestämme. Havainnoilla ei juuri ole merkitystä. Vain omasta nautinnostaan voi ammentaa tietoa ja tuskaa." (381.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti