Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen

Luin Arvid Järnefeltin romaanin Maaemon lapsia. Alku hieman takkuili, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän pidin. Takakansi mainitsee teoksen päähenkilöksi torppari Janne Kinturin ja tämän elämänvaiheet, mutta mielestäni teos ei käsittele mitään yksittäistä henkilöä, vaan pikemminkin tiettyä aikakautta ja yhteiskuntarakennetta: yhtä suuren roolin kuin Kinturi teoksessa saa sitäpaitsi myös rappion teille joutunut nuori kaupunkilaisherra Edvard, joka kokee maalla ollessaan yhteiskunnallisen herätyksen ja saa ilmentää niitä tolstoilaisia periaatteita jotka Järnefelt itse oli omaksunut. Henkilönä Edvard edustaa siis samaa ihmistyyppiä kuin Järnefeltin Isänmaan päähenkilö Heikki, vaikka Heikki onkin alunperin maaseudulta kotoisin, kun taas Edvard on syntynyt ja kasvanut kaupungissa. Edvardia ja Kinturia tärkeämmässä roolissa on kuitenkin teoksen (ekstradiegeettinen) kertoja, joka varsin kärkkäästi tuo esiin omaa näkökantaansa asioihin (ennen oli kaikki paremmin), ja näin ollen rakentaa teoksen sanoman. Kertoja kuljettaa tarinaa ja kertoo sen maailmasta mitä hänelle sattuu sopimaan: tämä ei kuitenkaan tuntunut missään vaiheessa ärsyttävältä. Ainoa häiritsevä asia teoksessa on sen esittämän naiskuvan yksipuolisuus: sekä Mari, Kinturin vaimo, Martta, Edvardin kihlattu, että Martan isän, vanhan maaneuvoksen uusi vaimo esitetään kovin yksiulotteisina; hyvinä, mutta miehen ajatusmaailmasta ja arvoista riippuvaisina. Tämä oudoksuttaa etenkin jos ajattelee Järnefeltin omia lähtökohtia, sillä hänen lapsuudenkodissaan nimenomaan äiti, Elisabet Järnefelt, innosti lapsiaan ja näiden ystäviä uusien aatteiden ja suuntausten pariin, ja muistaakseni myös tutustutti poikansa Tolstoin ajatuksiin. Ei kyllä saisi tuijottaa liiaksi kirjailijan elämään, biografismi on ollut poissa muodista jo yli sata vuotta, mutta olisi luullut pojan oppineen jotain äidiltään.

"Yhteiskunnallisiako epäkohtia olemme lähteneet hakemaan, taloudellisiako syitä tutkimaan, joiden tähden rikkaudet ovat ihmisten kesken epätasaisesti jakautuneet? Ei. Sitä runon ja vapauden pyhää tulta olemme lähteneet hakemaan, joka ei voi ihmisrinnasta koskaan tyyten sammua. Missä ovat sen liekit, missä kajastelee sen loimu?" (74.)