Luin Johannes Linnankosken romaanin Laulu tulipunaisesta kukasta. Don Juan-tarina moralisoinnilla höystettynä: mutta pidin siitä kyllä paikoitellen. Eniten pidin puhuvista esineistä, joita esiintyi säännöllisin väliajoin: kukista, peilistä, iltahämärästä, vaikka niillä olikin paikoin hieman turhan runsaassa määrin tapahtumia selittävä ja alleviivaava funktio tarinassa. Päähenkilö Olavikin oli hetkittäin ihan sympaattinen kaikessa heikkoudessaan, vaikka minua ärsyttikin melkolailla hääyö-kohtaus - mikä kai oli tarkoituskin. Tytötkin olivat ärsyttäviä palvoessaan Olavia tämän jalkojen juuressa, ja olin varsin pettynyt kun Kyllikki oli siinä suhteessa samanlainen kuin kaikki muutkin. Ja tietysti kirjaan oli ollut pakko änkeä mukaan ilotalossa käynti, jossa Olavi tietysti löytää yhden ensimmäisistä "uhreistaan", jonka tietysti annetaan ymmärtää joutuneen näille pahoille poluille juuri Olavin ansiosta. Tietysti. Dorian Gray -kohtauskin löytyi, jossa Olavi huomaa tekojensa piirtyneen kasvoilleen viivoina ja tummina silmänalusina, ja tästä kiukustuneena paiskaa peilin seinään. Ei siis mitään uutta auringon alla, mutta ei kai sitä aina voi ihmeitä vaatiakaan. Vai voiko?
"Mies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen.
- Mistä minä ne olen saanut? huudahti Olavi tuskaisella äänellä.
- Se sinun pitäisi kysymättäkin tietää! peili vastasi. - Sinullakin on nyt "merkki" - pyytämättäsi. Mies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut kääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut. Sillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara mies, ruoska koholla ja komentanut: "katso!"" (139-140.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti