Boken som skriver dig

"Du vet det själv, Daniel, att du genom det lästa ser dig själv och världen lite klarare." (212.)

Luin Bo Carpelanin romaanin Urwind. Kaunis, surullinen, lämmin - vaikkakaan ei kovin helppolukuinen. Aiemmin olen lukenut Carpelanilta ainoastaan yksittäisiä runoja (ja Hollstenin väitöskirjan Carpelanista), ja yllätyin iloisesti siitä, miten hyvin kirjailija on saanut runojensa tunnelman siirtymään myös proosatekstiin tekemättä siitä liian itsetarkoituksellisesti kikkailevaa sekasotkua.

Ajallisesti teos käsittää noin vuoden mittaisen jakson, jolloin päähenkilön, Daniel Urwindin, vaimo Maria on työmatkalla Amerikassa. Danielille tämä on kriisin paikka, hän pelkää vaimonsa menettämistä, tai itsensä, ja tarina rakentuukin Danielin kirjeenomaisista monologeista vaimolleen, joissa mennyt ja nykyinen, tosi ja uni, sulautuvat toisiinsa varsin uskottavasti. Yhtymäkohtia rakastamaani maagiseen realismiin on siis havaittavissa, samoin kuin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä- romaanisarjaan, jota olen pikkuhiljaa kahlannut läpi. Proustiin siis siinä mielessä, että samoin kuin Proustilla, myös Carpelanilla tärkeimmässä roolissa on nimenomaan sisäinen elämä: keski-ikäisen antikvariaatinomistajan parisuhdekriisi ei juonena kuulosta kovinkaan hääppöiseltä, mutta Carpelanin kirjoittamana se on ihmeellinen.

Koska minulla on myös fiksaatio intertekstuaalisuuteen, olin ikionnellinen teoksen lukuisista viittauksista muuhun kirjallisuuteen ja kuvataiteisiin, erityisesti Kleehen ja Cezanneen. Löysin Urwindin avustuksella myös Wecksellin runon "Fågeln", jota en nyt kuitenkaan lainaa tähän. Sen sijaan sanoja ihmeestä nimeltä kirjasto:

"Vi sänker rösten, vi går var och en i vår egen tystnad. Det magiska är helt naturligt, det strömmar ut ur böckerna, det doftar av fjärran länders djur och blommor, luktar av våta kläder, papper, skymning, näsor rinner, huvuden lutar sig in i sina egna förtrållade irrgångar, munnar stavar långsamt, fingrar följer främmande floder, jag är förlorad, uppfångad, trygg." (55.)