Penjami suositteli minulle Shakespearen Kesäyön unelmaa tuossa taannoin, joten tuumasta toimeen. Olin kuitenkin sen verran itsepäinen että halusin lukea näytelmän englanniksi, luottaen kielitaitoni kohentuneen kymmenessä vuodessa riittävästi. Ja ihan hyvinhän se meni, en joutunut kertaakaan turvautumaan sanakirjaan. Jei.
Tarina sinällään oli tuttu monista muista yhteyksistä, olen jopa nähnyt elokuvan vuodelta 1999, huolimatta siitä että siinä oli Calista Flockhart, josta en ole erityisen innoissani. Antoisimmat yhtymäkohdat kirja kuitenkin antoi Neil Gaimanin Sandman- ja Books of Magic-sarjakuviin, joista taas olen aina vain yhtä innoissani. Fantasianörtti minussa ei kuollutkaan teinivuosieni myötä, vaikka Eddingsit ja kumppanit saivatkin jäädä.
Takaisin Shakespeareen. Pitää nyt tässä yhteydessä mainita, että A Midsummer Night's Dream oli nyt sitten ensimmäinen herralta lukemani kokonainen teos, aiemmin olen katsellut vain yksittäisiä sonetteja. Mielestäni neitsyys meni ihan hyvissä merkeissä, hauskasti ja kivuttomasti. Olisin tietysti halunnut enemmän keijukaismaailman kuvausta ja vähemmän ihmisiä, mutta minä olenkin todellisuuspakoinen, ja ehkä keijukaismaailman viehätys piileekin juuri sen arvoituksellisuudessa, siinä että näytetään vain lyhyitä välähdyksiä, kuin pätkiä unesta. Silti tahtoisin lisää Puckia, Titaniaa ja Oberonia, huolimatta siitä että, kuten antiikin jumalilla konsanaan, on Shakespearen keijuillakin varsin inhimillistä ihmissuhdedraamaa, mustasukkaisuutta ja kateutta, vaikka luulisi näiden kuolemattomien oppivan jotain satojen elinvuosiensa kuluessa.
Lopussa esitetty näytelmä hieman kummastutti, en ymmärtänyt sen funktiota tarinan kannalta. Vaikka olihan se koominen, ja metatekstuaalisuus on aina kivaa.
"Puck: If we shadows have offended,
Think but this, and all is mended,
That you have but slumb'red here
While these visions did appear."
(72; säkeet 407-410.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti