Between a man and a woman

Miellyttävämpi tuttavuus kuin Mäkelän Eino Leino oli Ibsenin näytelmä Nukkekoti, joka sekä kuvaa omaa aikaansa ja sen tapoja ja käsityksiä varsin elävästi(ymmärtääkseni: omakohtaista kokemusta 1870-luvun elämästähän minulla ei ole), että herättää ajatuksia nyky-yhteiskunnasta. Olen tässä blogissa aiemminkin pohtinut jonkin verran naisen asemaa, enkä aio pohtimistani vähään aikaan lopettaakaan. Nukkekoti antaa taas hyvän syyn aiheeseen palaamiseen. Noran tyhmyys ärsyttää: miten hän voi olla tietämätön siitä, että toisen nimikirjoituksen väärentäminen, miten hyvien tarkoitusperien vuoksi tahansa, on rikos? Myös Noran liioitteleva lapsenomaisuus, etenkin miehensä edessä, ärsyttää: mutta missä määrin tämä käytös oikeastaan on Noran itsensä syytä? Hän käyttäytyy siten kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Omilta yläaste-ajoiltani muistan, että suosituimpia olivat ne tytöt jotka esittivät poikien edessä olevansa tyhmempiä ja avuttomampia kuin olivatkaan: eivät vahingossakaan paljastaneet lukeneensa Reginaa painavampaa kirjallisuutta, ja kiljuivat ja kikattivat poikien antaessa lumipesuja talvisin, sen sijaan että olisivat pistäneet vastaan. (Äidinkielen tunnilla kirjoitin aineeni muita nopeammin, jolloin opettaja kehoitti minua ottamaan hyllystä jotain luettavaa: kun tokaisin, että olin jo lukenut ne kaikki, luokan suosituimpiin kuuluva poika kääntyi katsomaan minua ja tuhahti halveksuvasti "no voi vittu!" Jos joku poika yritti antaa minulle lumipesua, pidin huolta siitä että kyseinen henkilö sai itse housunkauluksensa täyteen lunta, ja mielellään vielä mustan silmän tai huulen halki, noin niinkuin kaupan päälle. Olen aina ollut hieman kömpelö sosiaalisissa tilanteissa.)

Takaisin Nukkekotiin. Kuten Nora loppukohtauksen välienselvittelytilanteessa miehelleen sanoo: "Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani." (115.) Nora on siis ympäristönsä uhri - mutta niin ovat miehetkin. Heille on opetettu lapsesta saakka, että nainen on kaikin tavoin heikompi osapuoli, jota on holhottava kuin sairasta, hieman heikkomielistä lasta ikään. Mutta kenestä koko tämä oravanpyörä on saanut alkunsa? Koska päätettiin jakaa sukupuolet heikkoihin ja vahvoihin? Ja voisiko joku olla niin ystävällinen ja lopettaa sen? Minä en siihen pysty, olenhan niin kovin pieni ja sievä.

"Helmer: Olet rakastanut minua kuten vaimon tulee miestään rakastaa. Sinulla vain ei ollut kyllin kokemusta välikappaleista. Mutta luuletko olevasi minulle vähemmän rakas, vaikket osaakaan toimia omin päin? Ei, ei, nojaa sinä vain minuun; neuvon sinua, opastan sinua. En olisi mies, jollei juuri tuo naisellinen avuttomuus tekisi sinua kaksinkerroin viehättäväksi silmissäni. Älä kiinnitä huomiota ensi säikähdyksessä lausumiini koviin sanoihin, kun luulin, että kaikki romahtaisi ylleni. Olen antanut sinulle anteeksi, Nora. Vannon sinulle, että olen antanut anteeksi." (111.)

Niin, ja Kirsti Mäkisen kirjoittama esipuhekin oli oikein mainio.