Luin Runar Schildtin novellin Häxskogen. Kai se on novelli: pitkän novellin ja lyhyen romaanin rajaviiva on minulle varsin häilyvä. Jos sivumäärä on yhtä pitkä kummassakin, mikä tekee toisesta romaanin ja toisesta novellin?
Lajimäärittely sikseen, Häxskogen oli oikein viihdyttävä. 1900-luvun alun aiheeksi varsin tyypillisen tuntuinen; nuori mies luomistuskan ja onnettoman rakkauden kourissa, ylelliset puitteet ja ymmärtämättömiä läheisiä. Novelli on ymmärtääkseni jossakin määrin omaelämäkerrallinen: päähenkilön, Jacob Casimirin, vai tapahtumien puolesta, sitä en tiedä. Huolimatta näistä jonkinverran kliseisiltä kalskahtavista juonikuvioista, kuten rakkaudesta serkun kauniiseen vaimoon, pitkästä kuivasta kaudesta kirjoitustyössä ja rakkaushuolien selviämistä seuranneesta yhtäkkisestä inspiraatiosta, novelli ei kuitenkaan tunnu ahdistavalla tavalla paatokselliselta, kuten esimerkiksi Leino paikoitellen. Päähenkilö säilyttää itseironiansa ja sen mukana arvokkuutensa, eikä ryve tuskassaan, jolloin minun lukijana ei tarvitse tuntea sääliä ja myötähäpeää, joita inhoan. Kieli on sujuvaa eikä rakenteessa ole mitään yllätyksellistä: hieman häiritsi muiden henkilöhahmojen kuin Jacob Casimirin jääminen niin täydellisen yksiulotteisiksi, enkä varmastikaan ymmärtänyt suurinta osaa intertekstuaalisuudesta tai historiallisista viittauksista, mutta se ei ole mitenkään uutta tai yllätyksellistä sata vuotta sitten kirjoitettujen teosten suhteen.
"Han måste ta sig samman, han måste få någonting till stånd. Han måste tvinga sin trötta, olustiga hjärna, besegra den dova motviljan mot att spinna vidare på gamla trådar. För varje år som gick blevo de goda arbetsdagarna allt färre, allt oftare vaknade han och somnade han med den förlamande känslan av att stampa i dödsjö." (Häxskogen och andra noveller, 142.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti