N'importe où hors du monde

Luin eilen loppuun J.-K. Huysmansin romaanin (vai antiromaanin?) Vastahankaan, enkä ole pitkään aikaan ollut yhtä innoissani yhdestä kirjasta ja halunnut yhtä paljon sen jatkuvan ikuisesti - tai ainakin mahdollisimman pitkään. Silti, tai siksi, luin teoksen mahdollisimman nopeasti: luin sitä syödessäni, katsoessani telkkaria (mainoskatkot ovat lukemista varten), ollessani töissä - jokaisena mahdollisena hetkenä siis. Innostukseni voi ehkä tuntua sikäli omituiselta, että Vastahankaan-romaanissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Päähenkilö, ja samalla oikeastaan teoksen ainoa henkilö (lukuunottamatta nimettömäksi ja kasvottomaksi jääviä palvelijoita, lääkäriä ja muita statisteja, joilla ei ole edes sitä painoarvoa kuin huoneen tapeteilla), herttua Jean des Esseintes, vanhan ja sisäsiittoisen aatelissuvun viimeinen vesa, muuttaa syrjäiseen taloon Pariisin ulkopuolelle, Fontenayn kylään, eristäytyäkseen maailmasta lopullisesti. Hermostollinen sairaus (ja/tai syfilis) kuitenkin pahenee pahenemistaan, ja teos loppuu siihen kun des Esseintesin tavaroita pakataan muuttolaatikoihin lääkärin määrättyä tämän muuttamaan takaisin Pariisiin, ihmisten ilmoille.

Suurin osa teoksesta kuluukin muistojen ja estetiikan parissa: kirjallisuudelle on oma lukunsa, samoin jalokiville, hajuvesille, maalaustaiteelle, musiikille ja niin päin pois. Selviä yhtymäkohtia Wilden Dorian Grayhin on siis nähtävissä, ja Wilde taitaa jopa mainita Huysmansin teoksen Dorian Grayssa, joka kuitenkin eroaa Vastahankaan-teoksesta sitten melkein kaikilta muilta osin: erityisesti sillä, että Dorian Grayssa on tapahtumia, jotka kuljettavat tarinan henkilöitä eteenpäin.

Suomentaja Antti Nylén on kirjoittanut Vastahankaan-teokseen mainion ja varsin perinpohjaisen johdannon, jossa hän mainitsee muutamaan otteeseen teoksen olevan kovin vaikea ja sekava. Itse en tätä huomannut, mutta ehkä Nylén on sitten yksinkertaistanut kieltä ja lauserakenteita hyvinkin mittavasti. Nylén kirjoittaakin: "Suomennos ei korvaa eikä vastaa alkukielistä teosta. Vaikka ne muistuttavat toisiaan, erehtymisen vaaraa ei ole. Siksi se, joka haluaa tutkia Huysmansia, joutuu lukemaan kirjan, jonka nimi on À rebours eikä Vastahankaan." (43.) Että kiitos vain, Nylén, nyt ei enää harmitakaan etten osaa ranskaa.. Merkillinen, eriskummallinen teos kyllä on, ja ymmärrän hyvin miksi se on ilmestymisaikanaan jakanut niin tehokkaasti mielipiteitä ja saanut aikaan polemiikkia. Des Esseintes on turmeltunut snobi ja paatumaton ihmisvihaaja, joka etsii vain omaa nautintoaan: ei ehkä ensimmäisenä mieleen tuleva samaistumisenkohde, mutta minulle se toimi.

"Sama koski hänen Rembrandtejaan, joita hän välillä salaa tutkiskeli. Sillä niin kuin kauneinkin sävelmä muuttuu vulgaariksi ja sietämättömäksi heti kun suuri yleisö alkaa hyräillä sitä, heti kun posetiivarit ottavat sen repertuaariinsa, niin aivan samoin taideteos, josta taiteentuntijoina itseään pitävät moukatkin alkavat kiinnostua ja joka ei enää saa pölkkypäiden tunteita kuumenemaan eikä tyydy pariin intohimoiseen ihailijaan, ikään kuin saastuu ja muuttuu hengettömäksi, ellei peräti vastenmieliseksi asiaan vihkiytyneiden silmissä." (175.)