keskiviikko 4. heinäkuuta 2007

Hiillos hiipuu, tuhka tummuu

Ja lisää Leinoa, tällä kertaa lyyristä tuotantoa Halla-kokoelman muodossa. Enimmäkseen ei oikein puhutellut, olen nyt ehkä lukenut liikaa viime vuosisadan vaihteen teoksia, kun kuolema, yksinäisyys ja onneton rakkaus eivät oikein jaksa enää sykähdyttää. Osa säkeistä kyllä rullasi oikein mukavasti, ja kokoelmana Halla tuntuu tiiviiltä ja yhtenäiseltä; moni runoista jopa kytkeytyy kokoelman nimeen kuvastonsa ja/tai tunnelmansa puolesta, mistä kertoo jo runojen nimet: "Hangen lapsia", "Railo jäässä", "Talvilaulu", "Talven taika" ja niin edelleen. Myös Leinon muusta tuotannosta tutut myyttiset elementit, velhot, noidat ja haamut, ovat Hallassa mukana.

Ei siitä sen enempää.

Velhon virsi

Joutsen jäinen Ruijan rannan,
laulun lahjan sulle annan.

Neuvon Manan mahtivirret,
kimmahutan rinnan kirret.

Laulat Lapin yöhön kukat,
surun suolle ruusurukat.

Kaiut kimmellykset kiteen,
harhat haaveen, mielipiteen.

Raiut revontulten voitot,
rikosten ja riemun soitot.

Helkät niinkuin hyyssä heinä:
sydän särkyy säveleinä.

Sinä Ruijan joutsen jäinen,
minä Surma seppelpäinen.
(Valitut teokset 1, 97.)

Ei kommentteja: