En ole lukenut sarjakuvia pitkään aikaan, mutta nyt tartuin taas uudestaan vanhaan ystävään. Neil Gaimanin The Sandman-sarja on ehkä parasta sarjakuvaa mitä tiedän, ainakin kerronnallisesti. Kuvitus on joskus hieman epätasaista johtuen useista piirtäjistä, ja piirrosjälki tuntui pitkään hutiloidulta ja rumalta, mutta olen oppinut pitämään siitäkin nimenomaan tarinoiden osana.
Luin nyt sarjan ensimmäisen osan, Preludes & Nocturnes. Sarjan päähenkilö on Dream, kuten nimi Sandmankin jo kertoo. Dream kuuluu Loputtomien perheeseen (the Endless), jonka muita jäseniä ovat Despair, Destiny, Desire, Delirium, hommansa lopettanut Destruction ja minun (ja varmasti monen muunkin) lemppari Death. Kunkin työ on nimensä mukainen, ja Dream on siis unien valtias, Morpheus. Gaiman on punonut sarjakuvaansa, kuten muuhunkin kirjalliseen työhönsä, paljon eri kulttuurien mytologiaa, ehkä eniten kuitenkin antiikista ja pohjoismaiden aasoista (esimerkiksi yksi American Godsin tärkeimpiä sivuhenkilöitä on Mr. Wednesday eli Odin). Tästä kaikesta yhteensovittamisesta Gaiman on luonut aivan oman maailmansa, joka jaksaa aina viehättää (minua) omituisuudellaan, tuttuudellaan, kauneudellaan ja syvyydellään.
Preludes & Nocturnes alkaa, kun maagi/taikuri/mustan magian harjoittaja Magus vangitsee Dreamin vuonna 1916 loitsun avulla. 1988 Dream vihdoin pääsee pakoon, ja kostaa vangitsemisensa Magusin pojalle, koska alkuperäinen vangitsija on jo aikaa sitten kuollut. Dream on kuitenkin kovin heikko, sillä hänen työkalunsa, kypärä, rubiini ja pussi (pouch - kuulostaa paremmalta englanniksi), joihin hän on sijoittanut suuren osan voimistaan, ovat kadonneet. Ne on siis saatava takaisin. Kolmelta-joka-on-yksi, Kohtalottarilta, joita kutsutaan vuoroin pohjoismaisen mytologian nimillä -Urth, Verthandi ja Skald: kirjoitusasu ei tosin ihan vastaa alkuperäisiä- , vuoroin taas muilla myyttisten noitanaisten nimillä -esim. Morrigan, Diana, Atropos- , Dream saa kuulla että hiekkapussin on viimeksi ostanut John Constantine, kypärä on jollakin demonilla, ja rubiini on viimeksi ollut supersankariryhmällä nimeltään League of Justice. Helpoin ensin, joten Dream etsii käsiinsä John Constantinen, joka kuitenkin on hukannut pussin. Käy ilmi, että hänen entinen tyttöystävänsä, narkkari nimeltään Rachel, on varastanut sen kaiken muun Johnin rahanarvoisen omaisuuden kanssa. Talossa, jossa Rachel pussin kanssa majailee, unet ovat ottaneet vallan, mutta Dream saa omaisuutensa varsin helposti takaisin ja Rachel kuolee onnellisena, uneksien kävelevänsä auringonlaskuun John Constantinen kanssa. Seuraavaksi vuorossa on kypärän hakeminen helvetistä, ja siitäkin Dream selviytyy varsin kunniakkaasti, käymällä perinteisen mielikuva-kaksintaistelun demonin kanssa: " "I am a dire wolf, prey-stalking, lethal prowler." "I am a hunter, horse-mounted, wolf-stabbing." "(123.) Jne. Lopuksi vuorossa on enää rubiini, ja se onkin hieman kovempi pala. Arkhamin hullujenhuoneelle lukittu Dr.Dee, jolta League of Justice on rubiinin ottanut estääkseen tämän maailmanvalloitus-aikeet, pääsee pakenemaan ja löytää rubiinin uudestaan ryhtyen käyttämään sitä maailman tuhoamiseen. Rubiinin avulla Dee tekee ihmisistä hulluja. Kerronta keskittyy tässä kohden enimmäkseen kahvilaan, jossa olevia ihmisiä Dee ryhtyy manipuloimaan. Ensin Dee antaa heidän kuvitella heidän unelmiensa käyneen toteen: yksi on toimitusjohtaja, toinen pieksee huoran, kolmas ohittaa Stephen Kingin kirjamyynnissä. Toiseksi Dee laittaa heidät tappelemaan, kolmanneksi palvomaan häntä, leikkaamaan irti sormiaan, neljänneksi kertomaan häpeällisimmistä kokemuksistaan, viidenneksi harrastamaan seksiä keskenään, kuudenneksi ennustamaan hänelle, seitsemänneksi hän antaa heille hetkeksi heidän ymmärryksensä takaisin, kahdeksanneksi joku tekee murhan. Ja niin edelleen. Tämä on kamalimpia kohtia koko Sandman-sarjassa: mahdollisesti lukemassani kirjallisuudessa ylipäätään. Gaiman mässäilee sekä fyysisellä että psyykkisellä kivulla pahemmin kuin King konsanaan (tunnustan etten ole lukenut kovinkaan laajalti kauhukirjallisuutta, josta saattaisi löytyä huomattavasti järkyttävämpää materiaalia kuin Sandmanit, mutta en oikeastaan haluakaan). Kun kaikki ovat tappaneet toisensa tai itsensä, Dream tulee vihdoin paikalle, ja unimaailmassa tapahtuneen taistelun jälkeen rubiini palaa takaisin oikealle omistajalleen ja Dee passitetaan jälleen Arkhamiin.
Viimeisessä kappaleessa suosikkini Death ilmestyy näyttämölle Dreamin istuessa ruokkimassa puluja, ja Gaiman pääsee Dreamin suulla puhumaan kuoleman lohdullisuudesta ja lempeydestä: "I find myself wondering about humanity. Their attitude to my sister's gift is so strange. Why do they fear the sunless lands? It is as natural to die as it is to be born. But they fear her. Dread her. Feebly they attempt to placate her. They do not love her." (229.)
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
(Kuva täältä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti