Lomailu haittaa vakavasti lukemista, mutta sain joka tapauksessa eilen luettua loppuun Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kuudennen osan, nimeltään Guermantesin tie 2. Tuntuu että olen jo kirjoittanut itseni tyhjäksi Proustista aiemmissa postauksissa, enkä halua liikaa toistaa itseäni: ehkä olisi ylipäätäänkin pitänyt kirjoittaa sarjasta vasta luettuaan sen kaikki osat, sillä ne eivät oikeastaan juurikaan poikkea toisistaan. Tässä kuudennessa osassa kertojan isoäiti sairastuu ja kuolee heti alussa, mutta yli puolet kirjasta käytetään kuitenkin Guermantesin aatelisperheen ominaisuuksien kuvailuun, kun kertoja kutsutaan ensimmäistä kertaa illalliselle näiden tarunhohtoisten puolijumalten luo. Olen huomannut jo aiemmin lukemissani sarjan osissa Proustin viehtymyksen nimiin ja niiden etymologiaan, ja tässäkin osassa kertoja tuo ilmi oman pettymyksensä kun aateliset henkilöt eivät vastaakaan satumaisia nimiään, joiden ympärille kertoja on mielessään rakentanut kokonaisia mytologioita. Kertoja vaikuttaisi arvostavan enemmän nimeä ja suvun historiaa kuin eläviä ihmisiä, jotka ovat valitettavan inhimillisiä virheineen ja ongelmineen, ja särkevät siksi kertojan heidän ympärilleen kehittelemän kuplan.
"Mutta kyllästettyäni vuosikaudet - kuin hajusteiden valmistaja siloista rasvapalloa - tuhansien orvokkien tuoksulla tuota Parman prinsessan nimeä, niin nähtyäni prinsessan itsensä lähtikin liikkeelle toinen kehityskulku, joka totta puhuen päättyi lopullisesti vasta kuukausien kuluttua, mutta sen aikana pusesrin viimeistä tippaa myöten orvokkiesanssin ja tuuletin standhalilaiset tuokut prinsessan nimestä ujuttaakseni tilalle kuvan pienikokoisesta tummasta hyväntekeväisyyttä harjoittavasta naisesta, joka käyttäytyi niin alamaisen rakastettavasti, että heti tajusi miten ylemmyydentuntoisesta ylpeydestä tuo rakastettavuus oli lähtöisin." (156.)
(Kuva täältä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti