Luin Hannu Mäkelän Eino Leinosta kirjoittaman elämäkerran Eino Leino - Elämä ja runo. Enpä ole vähään aikaan lukenut yhtä ärsyttävästi kirjoitettua tekstiä. Ellen olisi suhtautunut lukemiseen lähinnä oppimiskokemuksena kuin viihdyttävyyden kannalta, olisi kirja jäänyt kesken jo ensimmäisellä sivulla. Kieli tökki, rakenne tökki: ainoa mikä ei tökkinyt oli aihe, mutta siitä en ala erityisemmin Mäkelää kiittelemään. Juu, oli ne kuvatkin kivoja, ja onneksi niitä oli melko paljon: sai välillä lepuuttaa mieltään.
En tahdo kuluttaa tämän teoksen haukkumiseen tämän enempää sormiani ja ajatuksiani, mutta jos joku tahtoo lukea Leinon elämästä niin suosittelen etsiytymään jonkin toisen opuksen pariin. Koska lupasin Risamarialle esimerkkilauseita kirjasta, tässä joitakin syitä ärtymykseeni:
"Leino raitistuu, nousee, tuntee itsekin kohoavansa suhteen myötä. Lihaa siinä ei ole, vaikka voisi olla; halua kun on. Mutta. Kallaksella on miehensä, asemansa, lapsensa, hän on syntyään suomalainen Krohn, Oskar Kallas taas Viron yhteiskunnan vaikuttajia. Ja Leino on Leino, mainettaan toki sentään parempi. Mutta! Tämä empiminen kuvastuu Kallaksen päiväkirjan sivuilta. Hän on kuin nuori teini-ikäinen tyttö, aito hän on." (204.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti