keskiviikko 13. kesäkuuta 2007

Uusi laulu

Luin Otto Mannisen runokokoelman Säkeitä 2, enkä voi olla vertaamatta sitä edeltäjäänsä. Paljon samoja kuvia ja aiheita runoissa on kuin Säkeitä 1 -kokoelmassa: linnut, rakkaus, kaipaus, kuolema, uni, yö... Mutta jotakin puuttuu, minulle. Mikään runoista ei jää sillä tavalla lähtemättömästi mieleen kuin ensimmäisen kokoelman kohdalla. Tosin tähän saattaa vaikuttaa myös se, että Säkeitä 1:ssä on varsin monta puhkisiteerattua ja -analysoitua runoa, kuten "Incognito", "Joutsenet" ja etenkin "Joutsenlaulua", joten osa runoista oli hyvinkin tuttuja jo ennen kokoelman lukemista, kun taas Säkeitä 2:n runot olivat minulle kaikki uusia ja vieraita. Myöskin Mannisen runouden pessimismi häiritsi minua: sitä se tosin teki jo Säkeitä 1:n kohdalla, joten siinä kohden ei mitään uutta auringon alla. Pahimman teiniangstini mentyä ohi olen lähinnä kiemurrellut vaivautuneena suurta kaipuuta ja elämäntuskaa ilmentävien tekstien kohdalla.

Yhteenvetona tästä selityksestä voisin sanoa että Manninen on hieno runoilija, mutta ei niitä minulle rakkaimpia. Ja minun pitänee lukea Säkeitä 2 toiseen kertaan muodostaakseni siitä kunnon mielipidettä.

Lainaan kokoelmasta avausrunon josta pidän itse kaikkein eniten, syystä että siinä ei ole kyyneliä.

Metsän satu

Illan hämärihin,
helinässä tiukuin,
hiljallensa liukuin,
miettimättä mihin...

Unelmissa tummat
humulatvat huiskuu.
Kutsuvasti kuiskuu
meille metsän kummut.

Eikö eessä kuulla
sadun valtakunta?
Vaalii kevään unta
keijut sormi suulla.

Etkö kuule arkaa
virttä ensi sirkan?
Sanankaan jos virkan,
metsän satu karkaa.
(Runot, 67.)

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lainaamaasi Mannisen runo sopii näin kesään mainiosti. Itselleni kesäinen metsä on aina hämmentävä kokemus: kuulostaa ehkä naiivilta ja kliseiseltä pohdinnalta, mutta kyllä minua aina hämmentää se, miten paljon elämää voi olla olemassa silti, vaikka talvella kaikki vaikutti niin hiljaiselta, elottomalta.

Metsän saduista Shakespearen Kesäyön uni on ainakin minulle ja varmasti monille muillekin klassikoista rakkain. Se tulee kaivettua kirjahyllystä ja luettua yhä uudelleen melkein joka vuosi.

olipakerran kirjoitti...

Hävettää tunnustaa, mutta minulta on Kesäyön uni lukematta. Aloitin sitä aikoinani englanniksi, mutta lukeminen kävi turhan raskaaksi - 14-vuotias yliarvioi helposti oman kielellisen kompetenssinsa. Tänä kesänä voisin ryhtyä puuhaan uudelleen. Hyvä että muistutit, on niin paljon klassikoita jotka pitäisi lukea että neljä viidesosaa tuppaa unohtumaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kannattaa lukea pikimmin. Suosittelen Matti Rossin käännöstä - toki vanhoissa käännöksissä on oma hauska leimansa, mutta Rossin sujuvuus ja selkeys tehoaa omalla tavallaan. Ja tuon käännöksen nimi taitaakin olla Juhannusyön uni, sekoitan sen Kesäyön unelmaan ja niinpä syntyy sotku.

Hannu Marttila on kirjoittanut Hesarin blogiinsa kyseisestä tekstistä. Hyvä ajatus tuo Rekolalata lainattu: näytelmässä on sellaista taikaa, että sen voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen, sillä sadunomainen kokemus syntyy lukuhetkellä eikä sitä muista jälkeenpäin.

http://blogit.hs.fi/kirjat/ilman-elementti-ja-kukan-tuoksu/

olipakerran kirjoitti...

Kiitos vinkistä, jos englanti tuntuu yhäkin liian vaativalta niin tartun Rossin versioon. Saattaisivat rakastamani Gaimanin Sandmanitkin saada lisää ulottuvuutta tällä intertekstillä.